Vuosi Yrittäjänä

Vuosi yrittäjänä on tullut täyteen. Tosin tuli jo kesäkuun alussa, mutta koska alkukesä on ollut niin hektistä työrintamalla en ole ennättänyt blogia kirjoittelemaan. Blogin kirjoittaminen on valitettavasti jäänyt viime aikoina muutenkin, mutta nyt oli hetki aikaa ja päätin alkaa jälleen kirjoittelemaan. Toivotaan, että ennätän työhommiltani aina välillä tännekin kuulumisia ja mietteitäni raapustella lukijoideni iloksi. 

Vuodessa on ennättänyt tapahtua paljon. Olen kasvanut tänä aikana ihmisenä, yrittäjänä sekä äitinä ja opetellut elämään uudenlaista elämää. Paljon olen tehnyt töitä Koivun Lumon eteen vuoden aikana, mutta enemmän se on antanut kuin ottanut. On ollut mahtavaa saada tehdä omannäköistä työtä juuri sillä tavalla kuin itse haluaa. Varkauden Ratsastuskeskuksella tallihommien tekeminen sekä Kuntorannassa liikunnanohjaukset ovat tuoneet työhöni mukavan lisän ja mielenvirkistystä. Olen huomannut etten ole kuitenkaan sellainen ihminen, että viihtyisin pelkästään kotona töitä tehden. Itsestään löytää aivan uusia puolia kun menee hetkeksi epämukavuusaluelleen ja opettelee uusia asioita.

Talvella tuskastelin töiden vähyyden kanssa. Haasteet toki olin tiedostanut jo yritystä perustaessani, mutta kun kassa alkoi näyttämään tyhjältä rupesi paniikki hiipimään mieleen. Miten saan lainat maksettua? Millä ruokitaan eläimet? Onko tässä touhussa mitään järkeä? Onneksi hiljaista aikaa kesti vain hetken ja maaliskuussa alkoikin töitä jo olla taas mukavasti. Olen oppinut vuoden aikana myös sen, että vapaata on pidettävä sekä lomia, vaikka rahakirstu miten huonolta näyttäisi. Tein parhaimmillaan töitä kahdessa eri paikassa päivän aikana ja tunteja kertyi työpäivään yli 12. Vanhasta kokemuksesta tiesin, ettei tämä tie tule kantamaan minua pitkälle ja siitä kärsii myös perheeni. Tuolloin apu oli lähempänä kuin arvasinkaan, sillä minulle tarjottiin mahdollisuutta ottaa työkokeilija yritykseeni. Työkokeilu kestikin peräti kuusi kuukautta ja Carita oli kultaakin kalliimpi apukäsi aloittelevalle yritykselleni sekä omalle jaksamiselleni. Kesän tullessa hän kuitenkin lähti toisiin kuvioihin ja oltiin taas päätöksen edessä. Teenkö koko kesän itsekseni hullun lailla töitä vai olisiko minun mahdollista palkata työntekijää. Onnekseni työntekijä löytyikin ponejamme keväällä vuokranneesta Viivistä, joka on myös aivan mahtava tyyppi sekä luotettava työntekijä! Olen ollut todella onnekas, kun olen löytänyt tiimiimme näin mahtavia ihmisiä joille voin eläinten hyvinvoinnin sekä asiakkaiden ohjauksen avaimet luottaa. 

Tipusia

Kevään mittaan haudoimme kaksi eri tipuparvea koneella; osan asiakkaiden kanssa ja osan omien lasteni kanssa. Lisäki kanijengiämme täydentämään saapui Myski (Myssy) -pupu. Menyksiäkin olemme kokeneet kanojen osalta vuoden aikana, sillä vanhoja rouvia olemme joutuneet lopettamaan niiden sairastumisen myötä. Suurimman aukon sydämeeni sekä myös monen kerholaisemme sydämeen jätti kuitenkin Tirppa-kana, joka omalla sympaattisuudellaan kerkesi hurmata koko tilan väen.

Lepää rauhassa Tirppa

Myssy-pupu

 

Eläinmäärä tilallamme on tällä hetkellä sulkapeitteiset ja karvaiset ystävät yhteenlaskien 30 eläintä. Määrä on tällä hetkellä meille sopiva, eikä lisää eläimiä ole ainakaan hetkeen tulossa. Haaveita uusista elämistä toki on olemassa, joten eihän sitä koskaan tiedä milloin ne päätän toteuttaa. Haaveita on hyvä olla, sillä ilman niitä ja pientä hyppyä tuntemattomaan Koivun Lumokin olisi jäänyt perustamatta. 

Ihanaa Heinäkuuta kaikille!

Oma luontosuhde

Luonto merkitsee minulle paikkaa, jossa saan rauhoittua ja kokea jokaisella aistillani asioita. Olen huomannut vasta näin 30 vuoden kypsällä iällä, miten paljon luonnossa liikkuminen ja metsän keskellä asuminen minulle merkitsee. Lapsena liikuin vanhempieni kanssa paljon luonnossa: mökkeilimme, telttailimme, veneilimme ja keräsimme marjoja sekä sieniä. Eli siis vaikka kaupunkilaistyttö olenkin, olen silti jo lapsuudesta saakka saanut kokea luonnon tarjoamia elämyksiä. Kesät vietin lapsena serkkujeni kanssa ukkini ja mummoni mökillä Saimaan rannalla. Kesää odotti aina todella paljon ja varsinkin sitä kun sai jättää lenkkarit naulaan ja juosta paljain jaloin koko kesän. Teini-iässä metsässä rämpiminen ja mökkeily alkoivat olla "pakkopullaa". Olisihan se mukavampi ollut olla kaupungissa kavereiden kanssa, eikä joka viikonloppu mökillä saaressa. Oikeastaan vasta muutettuamme asumaan tilallemme aloin jälleen nauttia metsässä liikkumisesta ja marjastamisesta. Mökkeily on taas jälleen alkanut enemmän kiinnostaa, mutta sinne ennättää nykyään turhan harvoin. Mökkimme on isäni ja sijaitsee saaressa Saimaan rannalla. Yritämme käydä siellä kuitenkin pari kertaa kesässä muutaman yön ja joskus myös talvellakin.

Mieheni perustettua oman metsäpalveluyrityksen aloin kiinnostua myös metsänhoidollisista asioista ja ymmärtämään niitä myös enemmän. Kuunneltuani mieheni juttuja työpäivistä metsässä ja hänen luontohavainnoistaan työpäivän aikana aloin miettiä, voisinko minäkin saada joskus elantoni muualta kuin lähihoitajan työstä. Mieheni houkutteli minut mukaan Metsäkeskuksen järjestämään Melua Metsään -hankkeeseen, jonka ensimmäisenä seminaaripäivänä käsiteltiin mm. luonnontuotteiden keräämistä ja niiden hyödyntämistä. Kiinnostuin asiasta toden teolla, mutta sen hetkinen terveydentilani esti minua tarttumasta "härkää sarvista" asian suhteen. Olin jo haudannut idean, mutta mieheni muistutti minua Melua Metsään -hankkeen koulutuspäivistä, joihin olimme ilmoittautuneet. Olin hieman skeptinen lähtiessäni sinne mukaan, sillä koulutuspäivän aiheena oli tuottavuuden parantaminen yritystoiminnassa. Mietin, että mitä ihmeen tuottavuutta parannan kun eihän minulla ole yritystäkään. Sain kuitenkin koulutuspäivästä irti enemmän kun olin ikinä uskaltanut odottaa. Konkreettista tietoa miten lähteä etenemään luonnontuotteiden keräämisen suhteen ja verkostoja mistä saisin lisää tietoa. Laitoin ison pyörän pyörimään: aloin kontaktoida ihmisiä, hankkimaan koulutusta itselleni ja miettimään myös mitä muuta pystyisin tekemään elantoni eteen. Isoimpana harppauksena elämänmuutokselleni oli kun sain tiedon, että pääsin opiskelemaan Luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa. Hyppy tuntemattomaan pelottaa, mutta eipähän tarvitse ainakaan vanhana kiikkutuolissa harmitella, että unelmat jäivät tavoittelematta. En osaa sanoa tuleeko tästä ikinä minulle elinkeinoa, mutta entäpä jos kuitenkin yrittäisin?

Anttilan-tila

Ostimme tilamme vuonna 2014, pitkällisten pohdintojen jälkeen. Talon avaimet saimme heti häidemme jälkeisenä päivänä ja osan tavaroista kannoimmekin jo hääpaikalta suoraan uuteen kotiin. Tilamme on aikanaan sotien jälkeen annettu Karjalan evakoille ns. kylmänä tilana, eli he ovat raivanneet tänne alusta asti kaiken itse. Kylmä tila oli vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain mukainen asutustila, jolla ei ollut kunnollisia rakennuksia. Kylmän tilan maanviljelykseen tarkoitetusta maa-alasta sai enintään 10 % olla aiemmin raivattua. Oikeastaan kaikki meidän tien talot/tilat ovat aikanaan olleet näitä tiloja, siksi aluetta on kutsuttu "Karjalaiskyläksi". Tilamme nimi juontaa juurensa vanhan isännän etunimeen, kuten siihen aikaan on ollut tapana.

Tilamme rakennuksista ensimmäisenä on rakennettu pihasauna vuonna 1949. Sauna on edelleen toimintakuntoinen ja käytämme sitä ympäri vuoden. Uudet lauteet teimme saunaan pari vuotta sitten, muuten sauna on entisten omistajien remonttien jäljiltä ja kaipaisi hieman saneerausta.

Evakot ovat saunan jälkeen rakentaneet navetan, jossa tietojemme mukaan on asustanut kolme lehmää ja hevonen. Parsien paikat näkyvät betonilattiassa edelleen, vaikka itse parret onkin purettu pois. Navettaa on joskus laajennettu ja sen toiseen päähän on tehty kylmää varastotilaa. Navetta on rakennettu v.-51 ja pinta-alaa siinä on yhteensä 250 m2. Navetta on meillä ollut varastokäytössä ja kaipaisi kipeästi siivousta sekä remonttia.

Tilan vanha päärakennus on rakennettu aikoinaan saunan ja navetan jälkeen. Evakot ovat siis asuneet saunarakennuksessa päärakennuksen valmistumiseen saakka. Tämmöinen on nykyihmisen ajattelumallilla jotain todella eksoottista ja ihmettelen edelleen miten pienessä tilassa he ovat asuneet, laittaneet ruokaa ja kylpeneet. Vanha päärakennus on purettu uuden talon tieltä ja nykyinen päärakennus, hirsirunkoinen omakotitalo, on rakennettu vuonna 2004. Talossa on kolme makuuhuonetta, tupa-keittiö, kodinhoitohuone, kaksi vessaa, pesuhuone ja puulämmitteinen sauna. Talomme lämmityksenä toimii vesikiertoinen puukeskuslämmitys. Muuttaessamme taloon teimme pintaremonttia ja maalasimme sisäkatot sekä vaihdoimme lattialaminaatit uusiin. Myöhemmin teetimme saunaan ja kylpyhuoneeseen remontin sekä maalautimme talon ystävämme maalausfirman toimesta. Remonttihommista tulossa myöhemmin postausta blogiin.

Talon entiset omistajat ovat rakentaneet pihapiiriin myös leikkimökin, jonka ympärystä olemme itse täydentäneet kiikulla ja hiekkalaatikolla.

Pellot, jotka aikanaan evakot ovat raivanneet, on istutettu monta kymmentä vuotta sitten puuntaimille ja tilamme maa/metsäpinta-alastakin on myyty naapureille iso osa. Tilaamme kuuluu kuitenkin edelleen 6 ha metsämaata.

Mukavaahan se olisi, että tilallamme asuisi joskus ympärivuotisesti eläimiä ja, että heistä olisi muutakin hyötyä kuin lantakasat. Tulevana kesänä tilallemme on tulossa ainakin kanoja ja lampaita kesäasukeiksi. Kunhan tämä takatalvi nyt väistyisi.





Kesäkanat 2018

Let the dreams come true

Pienenä tyttönä minulla oli unelma. Unelma omasta ponista, omassa pihassa. Harrastin aktiivisesti ratsastusta ratsastuskoululla ja kukapa heppatyttö ei haaveilisi omasta ponista? Unelman toteutuminen ei vaan näyttänyt kovinkaan todelliselta, sillä asuimme koko lapsuuteni pienen kaupungin omakotitalolähiössä. Teini-iässä ratsastus ei enää ollut sitä ”kuuminta hottia” ja lopetin koko touhun. Välillä kavereiden kanssa tuli käytyä issikkavaelluksilla, mutta suurimmalta osin hevoset jäivät unholaan.

Kunnes löysimme mieheni kanssa unelmiemme kodin, johon asetuimme asumaan. Tilan osto oli kompromissi, sillä mieheni maalaistalon poikana ei halunnut muuttaa kaupunkiin vaan kaipasi johonkin syrjempää asumaan. Itse en taas ollut valmis mihinkään ”korpeen” muuttamaan. Kauppaan kuului siis talo, vanha navetta, vanha pihasauna ja 6 ha metsämaata. Tällöin jo ajatuksiini hiipi pieni toivonkipinä, entä jos joskus jotain eläimiä?? Elämäntilanteeseemme ei tuolloin vielä kuitenkaan eläintenhankintaa mahtunut. Esikoisemme syntymä ja äitinä olo vei minut mukanaan. Syntyi myös toinen lapsi ja hänen ensimmäisenä kesänään ajattelimme kokeilla kesäkanojen hoitoa. Kanat olivat mukavia otuksia ja myös huomasimme miten esikoisemme nautti niiden kanssa puuhailusta. Kuopuksemme ollessa vuoden aloin miettiä, miten paljon molemmat lapsemme nauttivat eläinten kanssa olemisesta, kun jossain kyläilemässä niitä näkivät. Siitä syntyi ajatus eläinten hankkimisesta, luonnonantimien hyödyntämisestä ja lasten luontosuhteen vahvistamisesta. Blogini kertoo tämän projektin etenemisestä.