Esittelyssä: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Vierailimme viime viikolla Etelä-Konneveden kansallispuistossa kouluhommieni tiimoilta. Etelä-Konneveden kansallispuisto sijaitsee Konneveden ja Rautalammin kunnissa ja on verrattain uusi kansallispuisto, sillä se on perustettu virallisesti vasta vuonna 2014. Kansallispuistossa aava järviluonto kohtaa pohjoissavolaiset kalliot. Kalliorantojen taakse kätkeytyykin reheviä lehtonotkelmia, joissa kasvaa valtavia arvokkaita vanhoja haapoja. Kansallispuiston alue on kalasääsken pesimäaluetta.

Kansallispuiston maasto on osin jyrkkäpiirteistä, mutta esimerkiksi Vuori-Kalajan alueella pääsee liikkumaan pyörätuolilla (300 m) avustajan kanssa. Kauniit vesireitit puolestaan houkuttelevat melojia ja veneilijöitä. Etelä-Konneveden kansallispuistossa on useampia reittejä, joiden pituus vaihtelee 300 m - 14 km välillä.

Me kävimme kiertämässä Kalajan kierroksen, jossa kiipesimme jyrkän nousun aina Kalajanvuoren huipulle saakka. Sieltä avautuikin huikeat näkymät koko kansallispuiston alueelle. Matkalla ihastelimme kirkasvetistä Vuori-Kalajan lampea sekä hienoja lehtometsiä ja niiden runsasta lajistoa. Lammen rannalla oli mökki, jossa hevosensa kanssa asunut mies oli aikoinaan suojellut vanhoja metsiä. 

Lisää tietoa Etelä-Konneveden kansallispuistosta löydät osoitteesta https://www.luontoon.fi/etela-konnevesi

Kesälampaiden elämää

Luulimme lammasaitoja pystyttäessämme laidunalueen riittävän helposti koko kesäksi. Kesä kuitenkin osoittautui kuivaksi, joten metsälaitumellamme alkaa pikkuhiljaa syöminen loppumaan. Onneksi mieheni vanhemmat olivat huvin vuoksi ja urheilun kannalta (ja myös meidän lampaita ajatellen) päättäneet tehdä pelloiltansa niitetyistä heinistä heinää seipäille kuivumaan. Olen tästä heille todella kiitollinen, sillä muuten olisimme joutuneet jo sanomaan hyvästit kesälampaillemme ja lähettämään heidät takaisin lampurilleen. Mieheni rakenteli vanhoista trukkilavoista heinähäkin, johon saamme laitettua heinää ilman, että ne ovat pitkin maita ja mantuja lampaiden niitä syödessä. Lampaat käyvät kuitenkin myös ruokailemassa laidunheinää metsässä, eli kyllä sieltä vielä jotain löytyy. Lampaat ovat pulskistuneet kesän aikana ja karitsat ovat kasvaneet hirveästi.


Kerroin aiemmassa lammaspostauksessa Mimmu- lampaasta, joka ei anna ihmisen tulla lähellekään. Olemme päässeet Mimmun kanssa siihen pisteeseen, että se tulee ottamaan ruokaa kädestä ja antaa ihmisen vähän koskettaa itseään. Vieraat ihmiset kuitenkin vielä arastuttavat Mimmua. Muut lampaamme rakastavat rapsuttelua ja nauttivat siitä täysin rinnoin. Kesä alkaa kuitenkin olla jo lopuillaan ja lampaista täytyy kohta luopua. Lampaat ovat antaneet meidän perheellemme aivan valtavasti. Lapset ovat oppineet olemaan eläinten kanssa ja nauttineet niiden paijaamisesta. Itse olen nauttinut lampaiden kanssa metsässä kävelystä, niiden rapsuttelusta ja niiden rauhoittavasta olemuksesta. Yksi asia mistä olen aivan varma on, että nämä lampaat eivät jää viimeisiksemme.

Luonnossa ohjaamisen ja maastoruokailun näyttö

Koulutukseni on näyttöihin pohjautuva eli osaaminen pitää osoittaa tietyistä kokonaisuuksista näyttöjen avulla. Vaikka en ole koulua käynytkään kuin vasta reilun kuukauden verran niin halusin jo ensimmäisiä näyttöjä suorittaa alta pois. Valitsin itselleni helpoimmat näyttöaiheet ensimmäisiksi eli luonnossa ohjaamisen ja maastoruokailun. Teemana oli villiyrtit ja niiden käyttäminen ruoanvalmistuksessa. Asiakkaikseni pyysin ystäviä ja sukulaisia. Näytön järjestin tässä meidän pientilalla ja isäntäkin sai kotamme melkein valmiiksi sisäpuolelta ennen h-hetkeä. Kotamme on siis ollut tontilla jo kyllä ennen kuin tilan ostimme, mutta siellä ei ollut penkkejä ja se oli aika ankea sisäpuolelta. Tämän vuoksi sitä ei hirveämmin ole tullut tässä vajaan viiden vuoden aikana käytettyä. Kodasta ja sen remontista voisin kirjoitella oman postauksen blogiin myöhemmin, niin päästään itse aiheeseen eli näyttööni.

Asiakkaiden saavuttua tilallemme nostimme alkumaljoiksi metsälemonadea, jonka olin edellisenä päivänä valmistanut kuusenkerkistä ja pullottanut. Nautiskelimme rauhassa alkumaljat ja sen jälkeen pidin lyhyen esittelyn eri villiyrteistä ja niiden käyttämisestä. Kyselin samalla asiakkailta heidän omia kokemuksiaan villiyrttien käyttämisestä ruoanvalmistuksessa. Asiakkaat saivat muutaman reseptin tutkiskeltavakseen, ja niiden perusteella he saivat itse päättää mitä yrttejä haluaisivat kerätä. Tämän jälkeen lähdimme tutustumaan luonnossa eri villiyrtteihin ja keräämään niitä. Koska helle oli paahtava ja hyttyset meitä kiusasivat myrkystä huolimatta, emme metsässä viipyneet niin kauaa mitä olin alunpitäen suunnitellut. Metsäreissun jälkeen asiakkaat pääsivät tutustumaan tilamme eläimiin ja minä menin virittelemään tulia kotaamme.




Kodassa valmistimme yhdessä nokkoslettuja. Ruokailu jouduttiin siirtämään kodasta terassillemme, sillä kodassa oli niin kuuma, että hiki valui norona koko ajan (varsinkin lettujenpaistajalla). Terassilla sitten söimme nokkoslettujen kanssa puolukkahilloa ja vihersalaattia, jossa oli seassa myös villiyrttejä. Ruokajuomana oli metsälemonadea ja sitruunavettä. Jälkiruuaksi tarjoilin nokipannukahvia, keksejä ja raparperipiirakkaa.
Kaikki ruoat olivat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Villiyrttipäivä tuntui luontevalta järjestää, eikä minulle oikeastaan tullut missään vaiheessa oloa, että kyseessä olisi näyttökoe. Sain positiivista palautetta osallistujilta ja itsellekin jäi päivästä hyvä fiilis. Kehittämisen paikka oli mm. lasten ja isännän ulkoistaminen kotoa johonkin, sillä varsinkin esikoisemme kova osallistumisenhalu aiheutti pienimuotoista säätöä välillä. Kiitos vielä kerran kaikille ihanille villiyrttipäivään osallistujille!

Oma luontosuhde

Luonto merkitsee minulle paikkaa, jossa saan rauhoittua ja kokea jokaisella aistillani asioita. Olen huomannut vasta näin 30 vuoden kypsällä iällä, miten paljon luonnossa liikkuminen ja metsän keskellä asuminen minulle merkitsee. Lapsena liikuin vanhempieni kanssa paljon luonnossa: mökkeilimme, telttailimme, veneilimme ja keräsimme marjoja sekä sieniä. Eli siis vaikka kaupunkilaistyttö olenkin, olen silti jo lapsuudesta saakka saanut kokea luonnon tarjoamia elämyksiä. Kesät vietin lapsena serkkujeni kanssa ukkini ja mummoni mökillä Saimaan rannalla. Kesää odotti aina todella paljon ja varsinkin sitä kun sai jättää lenkkarit naulaan ja juosta paljain jaloin koko kesän. Teini-iässä metsässä rämpiminen ja mökkeily alkoivat olla "pakkopullaa". Olisihan se mukavampi ollut olla kaupungissa kavereiden kanssa, eikä joka viikonloppu mökillä saaressa. Oikeastaan vasta muutettuamme asumaan tilallemme aloin jälleen nauttia metsässä liikkumisesta ja marjastamisesta. Mökkeily on taas jälleen alkanut enemmän kiinnostaa, mutta sinne ennättää nykyään turhan harvoin. Mökkimme on isäni ja sijaitsee saaressa Saimaan rannalla. Yritämme käydä siellä kuitenkin pari kertaa kesässä muutaman yön ja joskus myös talvellakin.

Mieheni perustettua oman metsäpalveluyrityksen aloin kiinnostua myös metsänhoidollisista asioista ja ymmärtämään niitä myös enemmän. Kuunneltuani mieheni juttuja työpäivistä metsässä ja hänen luontohavainnoistaan työpäivän aikana aloin miettiä, voisinko minäkin saada joskus elantoni muualta kuin lähihoitajan työstä. Mieheni houkutteli minut mukaan Metsäkeskuksen järjestämään Melua Metsään -hankkeeseen, jonka ensimmäisenä seminaaripäivänä käsiteltiin mm. luonnontuotteiden keräämistä ja niiden hyödyntämistä. Kiinnostuin asiasta toden teolla, mutta sen hetkinen terveydentilani esti minua tarttumasta "härkää sarvista" asian suhteen. Olin jo haudannut idean, mutta mieheni muistutti minua Melua Metsään -hankkeen koulutuspäivistä, joihin olimme ilmoittautuneet. Olin hieman skeptinen lähtiessäni sinne mukaan, sillä koulutuspäivän aiheena oli tuottavuuden parantaminen yritystoiminnassa. Mietin, että mitä ihmeen tuottavuutta parannan kun eihän minulla ole yritystäkään. Sain kuitenkin koulutuspäivästä irti enemmän kun olin ikinä uskaltanut odottaa. Konkreettista tietoa miten lähteä etenemään luonnontuotteiden keräämisen suhteen ja verkostoja mistä saisin lisää tietoa. Laitoin ison pyörän pyörimään: aloin kontaktoida ihmisiä, hankkimaan koulutusta itselleni ja miettimään myös mitä muuta pystyisin tekemään elantoni eteen. Isoimpana harppauksena elämänmuutokselleni oli kun sain tiedon, että pääsin opiskelemaan Luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa. Hyppy tuntemattomaan pelottaa, mutta eipähän tarvitse ainakaan vanhana kiikkutuolissa harmitella, että unelmat jäivät tavoittelematta. En osaa sanoa tuleeko tästä ikinä minulle elinkeinoa, mutta entäpä jos kuitenkin yrittäisin?