Pyhäinpäivä

En ole kyennyt aiemmin kertomaan syksyn ajan kuolemantapauksista eläntemme osalta, sillä ne ovat koskettaneet minua kanaharrastajana ja lintujenkasvattajana syvästi. Nyt kuitenkin pyhäinpäivän kunniaksi haluan heitä muistella tämän tekstin myötä. Ja haluan puhua "heistä", vaikka osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei eläimiä voida kutsua sillä termillä. Jokainen tilallamme asuva ja syntynyt eläin on minulle arvokas ja tärkeä omalla tavallaan. Jonkun tietyn eläimen merkityksen yleensä ymmärtää vasta kun sen menettää.

Syksyn kuluessa useampi kananuorikoistamme alkoi saada yksi kerrallaan hermosto-oireita, jotka johtivat siihen, että heidät täytyi laskea paremmille matomaille. Kyse oli ilmeisesti Marekin-taudista, joka aiheuttaa kanalle muutoksia hermoissa ja/tai aivoissa ja/tai kasvaimia eri elimissä. Tartunta tapahtuu ensimmäisten elinviikkojen aikana, mutta tauti puhkeaa vasta viikkojen kuluttua. Vain osa tartunnan saaneista kananpojista sairastuu Marekin tautiin. Näin sitten kävi meidän neljälle viimeisimmäksi keväällä kuoriutuneelle kanasellemme. Menetimme siis koko parven, sillä yksi pienistä samaan porukkaan kuuluneista kukoista hävisi mystisesti kesällä (varmaan, jonkun pedon suuhun puolustaessaan kanalaumaansa). Jokainen itse koneella haudottu lintu on omalla tavallaan erityinen, sillä onhan niitä joutunut pienenä hoitamaan erilailla, kuin ne olisivat kanan alta kuoriutuneet. Odotin myös paljon Vikkelä-kukon jälkeläiseltä "Nokilta", sillä hän olisi ollut ainoa Plymouth Rock -rotuinen kana, Vikkelä-kukon lisäksi ja tuonut porukkaan uutta väriä.

Pari viikkoa sitten jouduimme hyvästelemään myös pitkäaikaisen ystävän, koko kanalan kingin ja mahtavan kanalaumamme puolustajan Prinssi-kukon. Prinssi alkoi syksyn mittaan laihtumaan ja hengaili tavallista enemmän orrella nukkumassa myös päiväsaikaan. Tämän ajattelimme johtuvan tavallista rankemmasta sulkasadosta. Kuitenkin Prinssiä vaivasi todennäköisesti myös jokin sairaus ja jouduimme hänestäkin luopumaan. Prinssi oli omalaatuinen tapaus, joka ei koskaan ottanut kontaktia ihmiseen ja mielummin väisti, kuin tuli kohti. Kuitenkin hänen uljas olemuksensa ja herrasmiesmäinen tapa kohdella kanoja sai koko tilamme väen ja myös asiakkaat hänestä erityisestä pitämään. Prinssin poika Kunkku-kukko jatkaa nyt isänsä jalanjäljissä, nimensä mukaisesti, kanalan kinginä.

Kaikista vaikeinta on ollut tehdä päätös eläimen puolesta, onko hänestä jatkamaan elämää vai onko jo aika päästää irti ja laskea vihreämmille laitumille ja matomaille. Tämän päätöksen olen joutunut tekemään aivan liian usein viimeisten kuukausien kuluessa. Siltikään siihen ei koskaan totu (onneksi) ja olen myös itse lopettanut jokaisen linnun, josta olemme joutuneet luopumaan tänä syksynä. Useimmat asiasta tietävät kysyvät usein, kuinka pystyn siihen. En pystyisikään ellei olisi pakko. Aina ei ole isäntä kotona asiaa hoitamassa ja vaikka olisikin, olen halunnut itse olla vastuussa omista eläimistäni loppuun saakka, tuntuipa se sitten kuinka pahalta tahansa. Usein sitten hautakuoppaa kaivaessani itsekseni tirautankin ne kyyneleet kaikilta piilossa ja sen jälkeen elämä jatkuu. Olen huomannut, että on ollut helpompaa päästää irti ja käsitellä asiat, kun kaiken tekee alusta loppuun saakka itse.

Tänään Pyhäinpäivänä muistelemme ihmisten lisäksi myös kaikkia rakkaita edesmenneitä eläinystäviämme. 

On tilaa taivahalla.
On äärtä yllä, alla.
Tuul’ viuhuu siivissäni mun
ja aurinko on mun.

Mun silmäni ei pettäneet
ma vaikka katsoin aurinkoon,
mun siipeni ei uupuneet
vaikk’ yli vuorten noussut oon.

Aaro Hellaakoski: Elegiasta oodiin, 1921